På svenska: Föreningen Nordens verksamhet och syften

Norden r.y:n jäsenlehti
POHJOLA
Kesäkuu 1943
Numero 2

BR. SUVIRANTA:
NORDEN-YHDISTYKSEN TOIMINTA JA PÄÄMÄÄRÄT

Berliinin olympialaisten kisojen yhteydessä suoritettiin mieliinpainuva seremonia. Kreikassa, vanhan Hellaan maaperällä sytytettiin soihtu, joka kädestä käteen juoksumarssissa kuljetettiin Euroopan halki olympialaisstadionille, jonne maailman sivistyskansojen edustajat olivat kerääntyneet mittelemään atleettisia voimiaan. Se oli kaunis seremonia, joka symbolisoi vanhojen perinteiden merkitystä ja kansojen solidaarisuutta.

Mutta ei vain ruumiillisen kulttuurin, vaan myöskin henkisen kulttuurin alalla on kansojen välisellä solidaarisuudella vapauden ja humanismin aatteisiin perustuvat vanhat perinteet. Nämä aatteet muodostavat kristillisen julistuksen ydintotuuden ja suuret kulttuuripersoonallisuudet ovat niitä kautta aikojen tähdentäneet. Renessanssi ja uskonpuhdistus, valistusfilosofia ja myöhempi vapaamielisyys rakensivat tälle pohjalle yhteiskunta- ja valtiorakenteen, joka pyrki takaamaan jokaiselle kansalaiselle omantunnon ja hengen vapauden, oikeudenturvan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden.

Täällä Pohjolassa nämä vapauden ja humanismin aatteet tapasivat kotoisen maaperän, sillä täällä yhteiskunnan perustana oli ikimuistoisista ajoista vapaa talonpoika ja kansanvaltainen valtiojärjestys. Tälle samalle pohjalle on kautta vuosisatojen edelleen rakennettu: muodot ovat tosin muuttuneet ja kehittyneet ja jatkuvasti kehittyvät, mutta pohja on pysynyt samana ja muuttumattomana. Tätä tulosta ei ole kuitenkaan saavutettu ilman sitkeätä ja usein katkeraakin taistelua. Niinpä suomalaisen talonpojan vapaus oli vaarassa nuijasodan aikoihin tai Kristiina-kuningattaren läänitysjärjestelmän vallitessa ja vielä 1700-luvun jälkipuoliskolla esim. Antti Chydenius sai ankarasti taistella alkeellisten kansalaisvapauksien puolesta, kun rahvas oli vaarassa joutua turpeeseen sidotuksi. Hänelle isänmaa ja vapaus muodostivat yhteisen ja jakamattoman käsitteen: ”Isänmaa ilman vapautta ja ansiomahdollisuuksia on suuri sana, jolla on vähän merkitystä”.

Uuteen vaiheeseen siirtyi taistelu tästä Pohjoismaille yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja yhteiskuntajärjestyksestä jouduttuamme liitetyksi Venäjän valtakuntaan, jonka perinteet ja valtiomuoto niin täydellisesti poikkesivat meidän omistamme. Ulkonaisesti meillä ei ollut vapaudellemme muuta turvaa kuin itsevaltiaan juhlallinen vakuutus oikeuksiemme pyhyydestä. Se oli epävarma pohja, joka ennen pitkää osoittautuikin pettäväksi. Mutta onneksi emme eläneet vain sen varassa. Sisäänpäin meillä oli yhä lujempi pohja kansallisen suomalaisen kulttuurimme kasvussa ja syventymisessä sekä lisääntyvässä yhteiskunnallisessa oikeudenmukaisuudessa. Ulospäin meillä oli mahtava turva siinä sivistyneen maailman valveutuneessa omassatunnossa, joka noudatti inhimillisyyden ja vapauden ääntä, tämä omatunto, joka, kuten tri Ruin äsken vietetyssä akateemisessa juhlassa sattuvasti sanoi, ensin sai osakseen sortajaimme puolelta pilkkaa, sitten heidän vihansa ja lopulta heidän pelkonsa.

Omalta kohdaltamme tämä vuosituhantinen kehitys ja sitkeä taistelu vapaudesta sinetöitiin, kun Suomi vapaussotansa hinnalla saavutti valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden. Nyt saatiin ensimmäisen kerran takeet siitä, että suomalaista ja yhteispohjoismaista kulttuuriperintöä voitiin kehittää vieraan sekaantumatta asioiden hoitoon. Seuranneina rauhan vuosina suoritettiinkin monipuolinen rakennustyö henkisen ja aineellisen viljelyksen eri aloilla samalla kun ristiriitojen repimä kansamme saavutti yhä kiinteämmän sisäisen yhteyden.

Se kehityspiirre, jota tässä tilaisuudessa on syytä erityisesti korostaa, on näinä rauhan vuosina tapahtunut jatkuva lähentyminen muihin Pohjoismaihin. Tämä kehityssuunta ei suinkaan ollut selvä ottaessamme kohtalomme omiin käsiimme. Me haimme, kuten luonnollista olikin, kosketuskohtia ja uusia suhteita eri puolille ja toisille näytti toinen suuntaus tärkeämmältä kuin toisille. Yhtä vähän kuin meillä oltiin Skandinaviankaan maissa kaikilla tahoilla ilman muuta selvillä Suomen kuulumisesta pohjoismaiseen kansayhteyteen ja näin varsinkin, mikäli oli kysymys suomenkielisestä Suomesta.

Lähentymisemme muihin Pohjoismaihin tapahtuikin näinä vuosina pitkän aikaa melkein huomaamatta, pinnan alla kulkevana pohjavirtauksena, joka perustui maantieteelliseen naapuruuteen, historiallisiin perinteisiin, yhteiseen kulttuuri-, yhteiskunta- ja valtiosukulaisuuteen. Tämä pohjavirtaus vei yhä moninaisempien ja yhä lujempien siteiden solmiamiseen yksityisten kansalaisten ja eri yhteisöjen kesken Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä.

Minkä laajuuden nämä pohjoismaiset suhteet olivat 1930-luvulla saavuttaneet esim. taloudellisella alalla, siitä saimme käsityksen, kun joitakin vuosia sitten valmistui teos ”Pohjoismaat maailmantaloudessa”. Tämän teoksen loppuluvussa on pitkä selostus Pohjoismaiden välisen taloudellisen yhteistyön muodoista ja lopuksi todetaan, että tämä yhteistyö on ikään kuin timantti, jossa on tuhannen särmää – jos niistä satakin luetellaan, kuvan täytyy kuitenkin jäädä vajavaiseksi.

Sama ilmiö, mikä täten todettiin taloudellisen yhteistyön alalla, esiintyi voimakkaana myös muilla kulttuurin aloilla. Tähän kokonaiskehitykseen soveltuu seuraava kirjassa annettu kuvaus taloudellisen yhteistoiminnan luonteesta: ”Ensinnäkin on osoittautunut, että tämä yhteistoiminta on kehittynyt oma-aloitteisesti, eikä seurauksena valtiovallan painostuksesta tai tietoisesta pohjoismaisesta propagandasta. Toiseksi on silmiin pistävää, että tämä yhteistoiminta ei ole tilapäistä, vaan sellaisissakin tapauksissa jatkuvaa, jolloin se ei ole ollut kiinteästi järjestäytynyttä. Ja lopuksi on vielä erityisesti korostettava sitä seikkaa, että yhteistoiminta ei sivua vain talouselämän ulkokehää, vaan kohdistuu moniin sen keskeisimpiin ja tärkeimpiin aloihin.”

Tämä spontaanisesti kehittynyt ja vuosi vuodelta yhä vilkastunut pohjoismainen yhteistoiminta joutui meidän kohdaltamme uuteen vaiheeseen 1930-luvun keskivaiheilla, jolloin Suomen eduskunta yksimielisessä julkilausumassaan asettui pohjoismaisen suuntautumisen kannalle. Sen kautta avautuivat tälle yhteistoiminnalle uudet ja entistä avarammat näköalat. Presidentti P. E. Svinhufvud lausui Pohjoismaiden päivänä 1936: ”Läheinen ja luottamuksellinen yhteistoiminta Pohjolan kansojen kesken on kaksin verroin tärkeä sellaisina levottomina aikoina, joissa tätä nykyä elämme, lausun sen takia tänä Pohjoismaiden päivänä sen hartaan toivomuksen, että tämä yhteistoiminta, jossa jokainen kansa esiintyy oman perusluonteensa mukaisesti, kehittyisi ja vahvistuisi Pohjolan kansojen menestykseksi.”

Jäljellä olevat rauhan vuodet muodostuivatkin Pohjoismaiden yhteistyön alalla erinomaisen rikkaiksi. Kiinteämpien valtiollisten suhteiden luomisessa ei valitettavasti kuitenkaan oltu ehditty muuta kuin kehityksen alkutaipaleelle, kun uusi maailmansota puhkesi.

Suomi on sen jälkeen saanut käydä raskasta taistelua valtion ja kansan olemassaolosta. Norja, Tanska ja Islanti ovat joutuneet vieraan vallan miehittämiksi, ja Ruotsi on jatkuvasti lisännyt puolustusvalmiuttaan valmiina torjumaan maahan hyökkääjät. Kaikkialla ovat samat pohjoismaiset arvot joutuneet uhatuiksi: ei ole ollut kysymys vain vapauden korkeimmasta ilmenemismuodosta, valtiollisesta itsenäisyydestä, vaan myös peritystä yhteiskuntajärjestyksestä, oikeusturvasta, sanan ja omantunnon vapaudesta, humaanisuuden periaatteesta kansakuntien sisäisissä ja ulkonaisissa suhteissa.

Kukin Pohjoismaa on näinä vuosina joutunut kulkemaan omaa tietään erillään toisistaan. Ja vihamieliset ainekset ovatkin jo ilkkuneet, että pohjoismainen ajatus on kärsinyt haaksirikon, samalla tavoin kuin Purishkevitsh aikoinaan Venäjän duumassa voitonvarmana huudahti, kun Suomen oikeuksia poljettiin: finis Finlandiae. Mutta kuten silloin venäläinen sorto kylvi Suomen itsenäisyyden siemenet, on nytkin ihme tapahtunut. Keskellä ulkonaista hajaannusta on syntymässä sisäinen kokoontuminen niiden arvojen ja ihanteiden ympärille, jotka ovat olleet pohjoismaisissa perinteissä keskeisimpiä ja kaikille yhteisiä. Siitä on todistuksena yhä laajemmat mittasuhteet saavuttanut keskustelu Pohjoismaiden yhteenliittymisestä puolustusliitoksi tai valtioliitoksi tai vieläpä liittovaltioksi. Siitä on todistuksena Tanskassa äskettäin suoritetut valtiopäivävaalit. Ja jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla, on voinut panna merkille, miten meidän omassa maassamme on käymässä voimakas virtaus niiden kulttuuriarvojen ja yhteiskunnallisten ihanteiden puolustamiseksi, jotka ovat yhteisiä Pohjoismaille. Pohjoismainen ajatus ei ole kuollut, vaan se elää ja se elää tällä hetkellä voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Se on keskellä aikamme repiviä ristiriitoja ja väkivaltapolitiikkaa kuin palava soihtu, joka kutsuu näitä maita yhteistoiminnassa turvaamaan yhteisen kulttuuriperintönsä ja sitä edelleen kehittämään. Missä muodoissa tämä yhteistoiminta tulee toteutumaan, sitä emme vielä voi tietää ja siitä vallitsee luonnollisesti eri mielipiteitä. Selvää ainoastaan on, että ankara aika ja jatkuva vapaa ajatuksenvaihto kypsyttävät maaperää yhä kiinteämmälle pohjoismaiselle solidaarisuudelle.

Siitä tie nyt menevi,
ura uusi urkenevi.

Mikä on ollut Suomen Norden-yhdistyksen asema pohjoismaisessa yhteistyössä? Yhdistys perustettiin v. 1924. Se oli sisaryhdistys v. 1919 Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan sekä v. 1922 Islantiin perustetuille samannimisille yhdistyksille. Kaikkien näiden yhdistysten säännöissä on toiminnan tavoitteet määritelty yhdenmukaisesti. Niiden tarkoituksena on ”syventää Pohjoismaiden kansojen välistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, laajentaa niiden sivistyksellisiä ja taloudellisia suhteita sekä edistää yhteistyötä niiden kesken”.

Me näemme, että Norden-yhdistyksen toiminta perustuu mahdollisimman läheiselle keskinäiselle solidaarisuudelle. Tällä pohjalla työskentely on myös tapahtunut kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana. Paitsi jatkuvaa kosketusta on vuosittain pidetty yhteisiä valtuutettujen kokouksia, milloin laajemmalla, milloin suppeammalla pohjalla.

Toinen Norden-yhdistyksen toiminnalle ominainen piirre on ollut täydellinen solidaarisuus sisäänpäin. Ulkopuolella päivän poliittisten kysymysten yhdistys on muodostunut niiden piirien yhdyssiteeksi, joille pohjoismainen yhteys on ollut sydämen asia. Näissä merkeissä yhdistys onkin voinut koota ympärilleen suomalaisen kulttuurityön johtavia persoonallisuuksia. Niinpä perustamiskirjelmän allekirjoittajina olivat: J. R. Danielson-Kalmari, Oskari Mantere, Leo Ehrnrooth, Niilo Liakka, Väinö Voionmaa, Rafael Erich, Santeri Ivalo, Gunnar Castrén, Antti Kukkonen ja Väinö Wuolijoki.

Tällä ulkonaisen ja sisäisen solidaarisuuden pohjalla yhdistys on voimiensa mukaan toiminut. Tämä toiminta on muodostunut hedelmälliseksi, joskin siihen aktiivisesti osaa ottanut piiri jäi alkuaikoina verraten suppeaksi. On ollut paljon jäätä murrettavana ja tietoinen pohjoismainen suuntaus on vain askel askeleelta voittanut jalansijaa laajemmissa kansankerroksissa. Varsinkin ensimmäisenä vuosikymmenenä toiminta keskittyi esitelmätilaisuuksiin sekä pohjoismaisiin kokouksiin ja opintokursseihin, joita vuosittain järjestettiin eri ammatteihin kuuluville miehille ja naisille, kuten opettajille, insinööreille, sanomalehtimiehille, liike- ja pankkimiehille, agronomeille ym. Vuodesta vuoteen muodostui osanotto näihin kokouksiin yhä runsaammaksi. Erityisen tärkeän aseman saivat koulunuorisokokoukset sekä akateemisen nuorison ja korkeakoulun opettajien välisen yhteistyön edistäminen. Myöskin Pohjoismaiden taloudellinen lähestyminen oli keskeisenä yhdistysten toimintaohjelmassa ja niiden aloitteesta asetettiin viralliset valtuuskunnat Pohjoismaiden välisen taloudellisen yhteistoiminnan edistämiseksi.

Viimeisinä rauhan vuosina 1930-luvun lopulla Suomen Norden-yhdistys eli voimakasta nousun aikaa. Niinpä yhdistyksen jäsenluku lisääntyi vuosina 1938 ja 1939 noin puolella, yhdistyksen sääntöjä muutettiin siten, että siihen voivat pohjoismaista yhteistyötä harrastavat järjestöt liittyä passiivisiksi jäseniksi ja yhdistys voi perustaa paikallisia haaraosastoja. Suunniteltiin myös maaseutunuorison ja työväestön vetämistä mukaan entistä suuremmassa määrässä, oman jäsenlehden perustamista ym.

Sodan puhjettua suunnitelmat jäivät kuitenkin kesken tai ne voitiin toteuttaa ajateltua suppeammassa muodossa. Mutta yhdistyksen tarmokkaan puheenjohtajan senaattori Ehrnroothin johdolla on näinäkin vuosina kaikesta huolimatta kuljettu määrätietoisesti eteenpäin. Mainittakoon vain, että yhdistyksellä on jo kaksi vuotta ollut jäsenlehtensä, samoin kaksi elinvoimaista paikallisyhdistystä, toinen Turussa ja toinen Kuopiossa. Uusia näköaloja yhdistyksen toiminnalle on avannut lahjoitus, jonka kautta yhdistykselle luovutetaan kuulun Mustion kartanon päärakennukset. Vallitsevissa oloissa yhdistys ei toistaiseksi ole voinut niitä ottaa haltuunsa ja niitä kunnostaa, mutta kerran niistä muodostunee koti, jossa yhdistyksen kerhotoiminta voi päästä täysin oikeuksiinsa.

Esittämäni lyhyt katsaus Norden-yhdistyksen toimintaan on osoittanut, että paljon hedelmällistä työtä on vuosien mittaan suoritettu ja siten pohja laskettu laajentuvalle toiminnalle. Nyt näyttää aika kypsyneen koota kaikki ne piirit, joille pohjoismainen yhteistoiminta on vakaumuksen asia, entistä läheisempään yhteistyöhön Norden-yhdistyksen ympärille. Tässä tarkoituksessa onkin ryhdytty erinäisiin toimenpiteisiin yhdistyksen toiminnan laajentamiseksi ja syventämiseksi. Uusien henkilöjäsenten hankkiminen on parhaillaan käynnissä. Erityisesti pyritään kääntymään sellaisten piirien puoleen, jotka tähän saakka ovat olleet yhdistyksestämme sivussa. Tätä silmällä pitäen on entistä useampi työväen piirien edustajia valittu yhdistyksen hallitukseen ja opiskelevalle nuorisolle on päätetty alentaa jäsenmaksu puoleen. Niinikään pyritään muodostamaan Norden-yhdistys kaikkien niiden järjestöjen keskuselimeksi, jotka toimivat pohjoismaisen yhteistyön merkeissä. Tämä pyrkimys onkin jo eri tahoilla herättänyt ilahduttavaa vastakaikua ja on kaikki syy odottaa yhteenliittymistä laajalla rintamalla. Merkitykseltään ehkä vieläkin kauaskantoisempi on paikallisten tytäryhdistysten perustaminen, sillä vasta sitten, kun Norden-yhdistys on haaraantunut eri puolille Suomea, se on todella tullut koko Suomen kansan omaksi. Tämä on sen vuoksi se päämäärä, johon on pyrittävä. Ja sitä kohden ollaankin nyt menossa. Kuluvana vuonna on jo perustettu uusia paikallisosastoja Tampereelle, Vaasaan ja Pietarsaareen.

Näin syventyneellä ja laajentuneella ohjalla Norden-yhdistys voi voimakkaammin kuin mitä tähän asti on ollut mahdollista työskennellä päämääriensä saavuttamiseksi. Tämän vastaisen toiminnan tunnuslauseeksi asettaisin sanat, jotka väsymätön pohjoismaisen ajatuksen esitaistelija ja Suomen ystävä Rickard Sandler on valinnut äsken julkaisemansa kirjasen nimeksi: Nordens sak är vår. Me, jotka työskentelemme Norden-yhdistyksessä, työskentelemme siinä vakaumuksessa, että Pohjoismaiden asia on meidänkin asiamme, että se vastaa Suomen etuja.