1950: Kööpenhaminan koulunuorisokokouksessa

15.02.2024 klo 10:00
Pohjola-Nordenin 100-vuotisen taipaleen kunniaksi esittelemme sen lehden historiaa vuodesta 1941 alkaen.

På svenska: Det nordiska skolungdomsmötet i Köpenhamn

HUOM! Artikkelit eivät ole toistensa kieliversioita, vaan niillä on eri kirjoittaja.

 

POHJOLA
No 2, 1950

 

Kööpenhaminan koulunuorisokokouksessa
toukokuun 28–30 päivänä

Teksti: Maire Rainesalo

 

Kun kouluuni huhtikuussa tuli ilmoitus Kööpenhaminan koulunuorisokokouksesta, ilmoittauduin siihen heti osanottajaksi, mutta itseasiassa en voinut kuvitellakaan, miten paljon iloa siitä tulisi olemaan. Jännittyneenä odotin vastausta Pohjola-Nordenilta, joka retken järjesti, ja vihdoin koitti päivä, jolloin löysin pöydältäni odotetun kirjeen. Minut oli hyväksytty matkalle. Pian valkeni toukokuun 26. päivä, jolloin Helsingin 42 osanottajaa kokoontui asemalle valmiina pitkälle matkalle.

Asemalla tapasimme johtajamme, jotka olivat fil. maisterit rouva Karin Eklund, rouva Sylvia Arajoki ja herra Aimo Tilander. Meille jaettiin laivakupongit ja matkaliput, joista toinen, ”den lilla vita biljetten” oli koko matkaa varten. Siitä tulikin matkan tunnus, sillä sitä kysyttiin kaikkialla junissa ja laivoissa, ja vielä useammin kulki huhu, että se oli jälleen kaivettava esille kaikkien harmiksi, sillä jokainen oli piilottanut sen varmimpaan kätköpaikkaansa, joka ei aina ollut helposti saavutettavissa.

Junassa ryhmällemme oli varattu oma vaunuosasto, ja asemalaiturilla seisoi joukko huolestuneita vanhempia ja ystäviä. Hyviä neuvoja sateli viimeiseen minuuttiin saakka ja johtajat lupasivat hoitaa suojattejaan niin kuin omia lapsiaan tai kalliita helmiä.

Junamatka sujui nopeasti, ja pian olimme Turussa. Satoi kaatamalla, ja tuuli oli pelottava, mutta kun olimme kulkeneet ensimmäisen tullin läpi – tulleja oli yhteensä 8 koko matkalla – ja löytäneet laivan kannelta vapaan nurkan, oli meri tyyntynyt ja taivas alkoi kirkastua.

Yö oli kylmä, ja se, joka sai nukutuksi kaksi tuntia epämukavassa asennossaan, oli onnellinen.

Mukavassa sähköjunassa, jossa jatkoimme matkaa Tukholmasta Malmöhön, tapasimme ruotsalaiset osanottajat, ja nämä olivat ystävällisesti jättäneet ikkunapaikat meille arvaten, että olimme väsyneitä. Malmöstä menimme lautalla Kööpenhaminan Frihavniin, ja sieltä oli vielä lyhyt junamatka itse kaupunkiin.

Kokoonnuimme asemalla lippujen alle ja sitten marssimme juhlallisessa jonossa erään koulun pihaan, jossa isännät odottivat meitä. Kokouksen puheenjohtaja yliopettaja Erik Andersen toivotti meidät tervetulleiksi, ja sen jälkeen nimenhuudolla aina kaksi koululaista, tanskalainen isäntä ja ulkomaalainen vieras, tapasi toisensa. Kauan vallinnut jännitys laukesi, ja lippujen alla syntyi silmänräpäyksessä ystävyys, joka kenties oli kestävä eliniän.

"Kauan vallinnut jännitys laukesi, ja lippujen alla syntyi silmänräpäyksessä ystävyys, joka kenties oli kestävä eliniän."

Olin monta kertaa kuullut puhuttavan tanskalaisten ystävällisyydestä, mutta en ollut voinut ajatella sitä sovellutettuna todellisuuteen. Nyt sain itse kokea sen siinä perheessä, jossa asuin ne kolme päivää, jolloin ensimmäisen kerran vierailin Kööpenhaminassa.

Seuraavan päivän aamuna kokoonnuimme Klampenborgin asemalla, jonne oli n. 20 minuutin junamatka Kööpenhaminasta pohjoiseen, ja liput etunenässä marssimme sen jälkeen Dyrehaveniin.

Se oli 16.000 ha käsittävä kuninkaallinen metsästyspuisto, ja sen keskustassa korkealla kukkulalla sijaitsi puiston metsästysmaja, komea, rokokotyylinen Eremitage-linna, joka oli rakennettu vuosina 1735–36.

Marssiessamme kohti Eremitage-linnaa jokainen kiinnitti huomiota tämän puiston kauneuteen. Suuret tuuheat lehmukset varjostivat kiemurtelevaa tietä, ja komeat hevoset ratsastajineen sivuuttivat miltei yhtämittaisena jonona meidät. Yhtäkkiä kaikki ihmiset hiljenivät, ja huomasin, että jotakin erinomaista oli sattunut. Katseltuani ihmeissäni ympärilleni näin nurmikolla kolme siroa kaurista, jotka söivät ruohoa auringonpaisteessa. Hetken kuluttua näkyikin valtava, niittyjä peittävä kaurislauma, joka suuren ihmisjoukon nähtyään pakeni metsään.

Kun tulimme Eremitage-linnalle, yliopettaja Erik Andersen kertoi lyhyesti linnasta ja sen historiasta. Linnan massiivista kokonaisuutta koristivat monet kaarevat viivat ja hennot pylväät, ja etusivulla oli pieni parveke, jolta mielelläni olisin ihaillut puiston avaria niittyjä ja metsämaita, jotka olivat kauriiden kotipaikkoja.

Eremitage-linnalta jatkoimme matkaa Ulvedaleniin, joka oli kuuluisa talviurheilupaikka Dyrehavenissa. Siellä jokaiselle jaettiin limonaadipullo ja luonnon helmassa eväät maistuivat erinomaisesti.

Sen jälkeen kaikki kokoontuivat lippujen luo, ja ins. Ejnar Foss toivotti retkellä olijat tervetulleiksi. Ruotsinmaalainen yliopettaja Anna-Maja Edstam puhui kauniisti ja vakuuttavasti pohjoismaalaisten yhteenkuuluvaisuudentunteesta ja pienen juhlan lopuksi laulettiin Pohjoismaiden kansallislaulut.

Iltapäivä ja ilta olivat vapaat ohjelmasta, ja jokainen käytti sen ajan niin kuin itse halusi. Kävin isäntäni kanssa Langeliniellä, Kööpenhaminan pitkässä satamassa. Ihailin suihkukaiyoja ja kuvapatsaita,varsinkin ”Den Lille Havsfrue” oli suurenmoinen veistos rantakivellä.

Toisena päivänä kävimme eduskunnassa ja Christiansborgissa, kuninkaallisessa edustuspalatsissa, jonka hienoja marmorilattioita utelias yleisö ei saanut kengänkoroillaan kuluttaa, vaan sen täytyi pukeutua tohveleihin kulkiessaan salista toiseen. Ihania huoneita oli loppumattomiin. Kun jokainen Sali selostettiin erikseen tanskan kielellä ja kun emme sitä paljoakaan ymmärtäneet, kohdistui huomiomme eniten purppuranpunaisiin samettitapetteihin ja kullattuihin oviin. Eräässä huoneessa oli seinä, jolla pieniä posliinikuvia ympäröivät tuhannet pienet, vaaleansiniset mosaiikkikivet. Posliini- ja kultamaljakoita sekä katoissa riippuvia suuremmoisia kattokruunuja ihailin myös tavattomasti.

Klo 15 alkoi teatterinäytös Kuninkaallisessa Teatterissa. Esitettiin Ludvig Holbergin komedia ”Den Stundesløse”. Varmaan kieltätaitavalle hauskoista repliikeistä en ymmärtänyt paljoakaan, mutta ilmeikkäistä eleistä ja liikkeistä käsitin pääjuonen. Erikoisesti jäivät mieleeni Maria Garland mainiona taloudenhoitajana ja Holger Gabrielsen Oldfuxina, seikkailijana.

Illalla ohjelmaan kuului käynti Tivolissa. Tämä oli tosiaankin niin kuin satumaa tuhansine värilamppuineen ja huveineen. Heti portista sisään tultua näkyi Pantomime-ulkoilmateatteri, jossa illalla oli kaksi näytäntöä. Toinen oli humoristinen näytelmä musiikin tahdissa, ja myöhemmin näimme siellä balettiesityksen. Lähdimme kiertämään Tivolin puistoa ja kuljimme taitovoimistelulavan ohi. Silmiimme sattui suihkukaivo, jossa eriväriset ja -korkuiset vesisuihkut saivat ympärillä olevien tulppaanien kanssa aikaan unohtumattoman kauniin yhdistelmän.

Tivolin vuoristorata oli toisten kauhu, toisten lempipaikka sinä iltana. Siinä istuttiin pienessä junassa, joka hurjaa vauhtia kiemurteli pimeissä tunneleissa välistä syöksyen alas laaksoihin ja heti ylös jälleen, alas ja ylös, Kuului hirveitä huutoja, ja vatsassa tosiaankin ”tuntui”, Ihmettelin, että pysyin pystyssä, kun siitä junasta pääsin pois ja päätin odottaa a i n a k i n pari vuotta, ennenkuin uudelleen istuisin tuohon junaan.

Kolmantena ja samalla viimeisenä päivänä tutustuimme aamulla Kööpenhaminan ”Zoohon” (Zoologisk have). Siellä oli kaikkia niitä eläimiä, joista olin joskus kuullut puhuttavan aina etelän kirahvista ja Austraalian kengurusta Pohjolan jääkarhuun saakka.

Iltapäivä oli vailla yhteistä ohjelmaa ja illalla kokoonnuttiin viimeiseen illanviettoon Raatihuoneelle. Kuunneltuamme tervetuliaispuhetta näytettiin Raatihuoneen edustussalit sekä yläkerrassa oleva museo, ja sen jälkeen saimme herkullisia leivoksia ja kaakkuja virvokkeiden kera Raatihuoneen suuressa salissa, jonne pitkät pöydät oli meitä varten katettu. Orkesteri soitti tuttuja sävelmiä, ja saimme ennen lähtöä vielä pari uutta ystävää keskustellessamme pöydässä. Kukaan ei ollut enää ujo. Kaikki pohjoismaalaiset tunsivat kuuluvansa läheisesti yhteen jo kolmen päivän yhdessäolon jälkeen.

Ehdimme vielä seurata taikurin hauskoja taikatemppuesityksiä, ja sitten tuli haikea jäähyväishetki, jolloin me suomalaiset lähdimme kotimatkalle. Jokainen vieras oli täynnä kiitollisuutta isäntäänsä ja hänen perhettään kohtaan, joka todella oli onnistunut yrittäessään hauskuuttaa tätä lyhyttä aikaa näyttämällä kaupunkia sekä viettämällä rattoisia hetkiä vieraanvaraisessa kodissa.

Ennen vieras maa Tanska oli yhtäkkiä tullut minulle niin läheiseksi ja tutuksi. Tunsin sen pääkaupungin nähtävyydet, sen kadut ja puistot ja olin vieläpä saanut kuvan sen asukkaiden kotielämästä. Pohjoismaat – tuo käsite oli valjennut suureksi kokonaisuudeksi, jonka vain maiden rajat maantieteellisesti jakaa, mutta jonka asukkailla on yhteisiä ominaisuuksia, yhteisiä korkeita ihanteita ja jaloja pyrkimyksiä.

Susan Neffling